Kesän viimeinen ajo, 26.10.2003

Koska nuo lumet ei näytä sulavan, ajoin tänään pyörän talliin. Huh, oli liukasta. Ja sen verran pakkasta, että ennen kuin uskalsin koskea mihinkään liikkuvaan osaan, laitoin pyörälle teltan päälle ja tukankuivaimen lämmittämään pariksi tunniksi. Kun kieli ei enää jäätynyt kiinni vaihdelaatikon kylkeen, veivasin öljyt ylös kampikammiosta ja kaadoin tilkan taskulämmintä vielä päälle. Voitelin kaasarin luistin, joka oli joko jäätynyt kiinni tai muuten vaan jumittunut tätä viimeistä ajoa kuukausitolkulla odotellessaan. Ja kas, pyörihän se kammesta polkemalla, eikä edes kovin paljon raskaammin kuin kesäkelillä. Ja römpäytti käyntiin heti n+1 yrittämällä. Siinä vaiheessa ei ollut kylmä, ei yhtään. Kunnon lämmityskäyttö, ajovehkeet päälle, Isämeitä ja menoksi.

(Tässä vaiheessa on syytä muistuttaa miespuolisia lukijoita siitä, että olen alkujani kaupunkilaistyttö, eikä minun lapsuudessani Helsingissä ajettu talvella polkupyörällä. Se otettiin esiin vappuna samalla kun polvisukat ja pikkukengät. Minulla ei myöskään nuorena ollut mopoa, jolla olisin piirtänyt ympyröitä jäällä tai lumella. Ensimmäiset liukkaan kelin kuvioni tein neljällä pyörällä. Kahdella pyörällä kokeilin talviajoa vasta kypsässä keski-iässä täällä maalla, kun hämmästyksekseni huomasin, että 'nuohan ajaa pyörillä kesät talvet!' Noin 50 metriä pihasta päästyäni olin tullut siihen vakuuttuneeksi siitä, että talvipyöräily kannattaa opetella lapsena, tai jättää sikseen. Jätin sen harrastuksen.)

Nyt oli kuitenkin pakkorako, Bulletti viimeistä päivää vakuutuksessa, talliin piti päästä, eikä todellakaan huvittanut ruveta peräkärrytalkoisiin kolmen kilometrin takia. Pihasta tielle käännyttäessä perä luikerteli iloisesti kuin pieni käärme veikeä, ja olin tyytyväinen kun aikanaan tuli ostettua matalampi satula, josta molemmat jalat ulottuu yhtä aikaa maahan. Seuraava risteys varovasti, pakkautunut lumi oli tosi liukasta, mutta jo 700 metrin kohdalla uskalsin nostaa vasemman jalan tapille laittaakseni kakkosta silmään. Edessä oli ilkeä polanteinen mutkapaikka, josta escorttikin on kerran heittäytynyt paikallisen sähkölaitoksen installaatioihin, ja sen perään stoppiristeys, jossa pitää jäädä seisomaan ylämäkeen. Risteys oli onneksi hiekoitettu ja vapaakin löytyi kakkoselta helposti, ykköseltähän se on hankalaa.

Parin auton odottelun aikana pulssi ehti tasaantua, mutta kieli pysyi tiukasti naulattuna keskelle suuta. Jalat maassa risteyksestä vasemmalle ja kakkoselle. Pyrstö pysyi ihan kivasti ojennuksessa, vaikka kasvava itseluottamus alkoi jo näkyä teinimäisinä piirteinä kiihdytyksessä. Hyvinhän tää pysyy pystyssä, kokeilisinkohan kolmosta? Kakkonenkin kuitenkin tuntui maata viistävissä jalkapohjissa sen verran kovalta, että yritin palautella mieleen ajon alkuperäistä tarkoitusta: 'Talliin, ajamalla, ehjänä, hengissä, ilman sairaalareissua, peräkärryä tai ylimääräistä remontintarvetta. Eikä muuta.'

Kun kolme neljännestä matkasta oli takanapäin, alkoi tuntua, että tätähän voisi jatkaa pitempäänkin, oikeestaan tää on aika kivaa. Ja ihan kornin tuntuista kun joka puolella on lunta. Muistin, että pojan potkulautaan on pienet sukset, jotka alkuinnostuksen jälkeen ovat olleet enimmäkseen joutilaina. Saisikohan niitä viriteltyä...

Pihassa oli Veikko vastassa monot jalassa. Oli aloittanut hiihtokauden samana päivänä kun äiti lopetti ajokauden, sehän sopii. Työnnettiin Bulletti talliin, otettiin akku irti ja kädenlämpöiset öljyt valumaan. Keväällä sitten taas, ellei joulupukki tuo niitä suksia, kuka tietää.

Ilona

Pääsivu

Tietoa

Kerho

Tapahtumat

Arkisto

Kuvat

Tarinat

Ilmoitukset